Tänään olen ollut ensimmäisem päivän ilman ainuttakaan savuketta. Jee, hyvä minä! Tästä se lähtee. Huomenna tuskin on sen helpompaa kuin tänäänkään, mutta ensi viikolla jo varmasti hiukan helpottaa nämä mieliteot. Kotona on paljon helpompaa pysytellä savuttomana, mutta duunissa on jatkuva himo tupakkaan. Jatkuvasti joutuu imemään inhalaattoria tai muita nikotiinikorvaustuotteita. Pitää vaan ajatella lopputulosta. Eli parempaa terveyttä. Toivoisin että tämä vaikuttaisi verenkiertooni positiivisesti, eikä varpaani olisi jatkuvasti kuin jääkalikat. Nytkin ne palelevat ja ovat todella kylmät. Tuntuu kuin olisin 80-vuotias, joilla jalat palelevat jatkuvasti. Todennäköisesti verenkiertoni onkin samassa jamassa kuin heillä... Ei ole kovin kivaa se. 

 Jotenkin sitä teininä kuvitteli olevansa kuolematon, tai ainakin melkein. Ei sitä huvittanut ajatella elämää viikkoa pidemmälle. Oli niin lapsellinen ajatuksissaan. " Haluan kuolla nuorena" "Elämä on tässä ja nyt" "Ei minulle mitään sairauksia tule" "Vain muut jää koukkuun, en minä! "En ole niin tyhmä, että minusta tulisi narkkaria" Jne... Miten naivi sitä silloin oli. Kaikki varoitukset kaikuivat kuin kuuroille korville. Joskus mietin miten rikkaanpaa elämäni olisi jos olisin pysynyt kaukana kamasta? Olisiko minulla ehjä perhe? Hyvä työ ja ammatti? Iso asuntolaina hyvän miehen kanssa?  Olisiko minulla kaikki vanhat ystäväni elämässäni? Ne jotka narkkaamisen takia jäivät. Ne jotka jatkoivat elämäänsä ja kurkottivat unelmiaan. Mihin minun unelmani katosivat? Miksi minulle kävi näin? Voisin jatkaa tätä itseni kiduttamista loputtomiin. Eikä se johda mihinkään. Korkeintaan kyyneliin. Nämä itsesyytökset ovat kaikkein pahimpia. Suorastaan kidutusta. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Ei nämä ajatukset silti lähde päästäni. Eniten minua surettaa lapseni ja muut läheiseni. Miten paljon olen aiheuttanut heille kaikille tuskaa, huolta ja häpeää sekä taloudellisia menetyksiä. En pysty elinaikanani ikinä korvaamaan sitä kaikkea pahaa mitä olen heille  aiheuttanut. Voin vain yrittää olla aiheuttamatta sitä heille enempää. Se on yksi syy miksi en halua mennä enää katkolle tai kuntoutukseen. Tuottaisin taas ison pettymyksen kaikille. Jo viime kerralla, kun menin katkolle, isäni oli niin pettynyt minuun, ettei halunnut edes keskustella kanssani moneen kuukauteen. Lisäksi en saisi pitää lastani luonani. Ja menettäisin opiskelu- ja työpaikkani. Kerrankin olen saanut elämääni taas hiukan oikeille raiteille. En voi tuhota sitä menemällä katkolle, joka saattaisi vielä epäonnistua ja taas elämäni olisi vailla suuntaa. Minun on yritettävä päästä irti omin nokkineni tai ei ollenkaan. Olen jo yrittänyt kaikkea, ihan kaikkea. Katkot, hoitolaitokset, perhekuntoutukset, korvaushoidot, subulaskut, NA:n... Ehkä en ole vaan vielä valmis. Elämäni on nyt siinä pisteessä, etten välttämättä tarvitse enää päihteitä. Ne vain ovat osa elämääni ja käytän vain koska pelkään vieroitusoireita niin paljon. No, ehkä tarvitsen kuitenkin, mutta voin kuvitella elämäni ilmankin niitä. Onkohan se vain jo liian myöhäistä? Opinkohan elämään enää ilman niitä, koska ne ovat olleet osa elämääni jo niin kauan? Yli puolet elämästäni. Osaavatko aivoni enää tuottaa mielihyvän tunteita ilman päihteitä? Ensimmäisiin päihteettömiin vuosiin tuskin osaa... Sekin on aika pelottava ajatus. Olla ensimmäiset raittiit vuodet masentunut. Siis vielä enemmän maassa, kuin olen aina talvisin, pimeänä aikana. Varmasti moni tietää tunteen ;) Onneksi ollaan kevääseen menossa ja valoisampiin päiviin. Jos nämä synkät ajatukset muuttuisivat hiukan valoisimmiksi :D