Paljon puhuttu aihe. Minullakin on jonkin verran kokemusta kyseisestä laitoksesta ja sossutantoista. Toiset kokemukset ovat parempia kuin toiset. Pääasiassa kuitenkin negatiivista...

 Ensimmäisen kerran hakiessani apua ongelmaani asuin pienessä kunnassa. Laitoskuntoutus on kunnalle erittäin kallista puuhaa, jonka vuoksi aika kuntoutuksessa jäi suhteellisen lyhyeksi. Sossu oli mukava ja oli halukas auttamaan minua. Kertoi myös tämän taloudellisen ongelman. Olin kuitenkin halukas lopettamaan ja otin vastaan sen avun mitä minulle tarjottiin. Sinä aikana kasvoin henkisesti todella ison harppauksen. Kemia, kun oli estänyt kehittymiseni ja maailmankuvani ja moraalini olivat todella vääristyneet. Olen edelleen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta, vaikkakin retkahdin. Siltä reissulta sain myös ystävän joka on tärkeä henkilö elämässäni vieläkin.

 Lapsen jälkeen asiat ovatkin mutkistuneet sosiaalihuollon kanssa paljon... Äitiyslomalla äidin pitäisi saada olla lapsen kanssa kotona. Ainakin normaalisti. Nistiäitinä taas jouduin juoksemaan monta kertaa viikossa erilaisissa tukitoimissa, kuten avohuollon laitoksissa, seuloissa ja sairaaloissa. Jokaisesta poissaolosta, matkustamisesta, sairaudesta tai muusta piti tehdä erillinen raportti. Kaikkia tekemisiäni tiirailtiin suurennuslasilla, eikä kertomaani uskota. Pidemmän päälle se on todella raskasta. Mitään takarajaa näihin tukitoimiin ei ole. Ne kestävät vuosia, vaikka ei olisi antanut mitään huolta sossuille. Esim. Positiivisia seuloja. N. Kolmen vuoden ja kahden ja puolevuoden puhtaiden seulojen jälkeen en enää vaan jaksanut sitä pompotusta (ja tieto siitä, ettei minun ole pakko tehdä sitä mitä sossut haluavat). Kerroin vain, etten aio enää juosta heidän pillinsä mukaan. Mietin vain, että miten monta vuotta sitä olisi vielä jatkunut, ellen olisi laittanut sille pistettä? On helppo sanoa toiselle, että sun pitää sitten käydä sitten joka viikko tuolla, tuolla ja tuolla tai voit menettää lapsesi. Vuodesta toiseen teet niin kuin he sanovat pelosta, että lapsesi viedään sinulta. Sitä ei ymmärretä, että miten raskaaksi sellainen käy. Työn, koulun, perheen ja muun arjen ohella yrität saada kaiken aikataulutettua. Sitä tulee kateelliseksi toisille ihmisille, jotka pääsevät helpommalla. He jotka elävät normaalia lapsiperheen arkea ilman, että kaikkia tekemisiä syynätään, tai sitä minkälainen olet vanhempana lapsellesi. Ilman kaikkia niitä ylimääräisiä juoksujakin on ihan tarperksi touhua. Omalle ajalle saati harrastuksille ei juurikaan ole mahdollisuuksia. Tukitoimet ovat harrastuksesi. Ymmärrän kyllä, että tukitoimet ovat tarpeellisia, mutta eivät ne saisi rasittaa  ihmistä ja hänen elämää. Sekin olisi ollut helpottava tieto, että juoksu olisi loppunut joskus. Olisi ollut jokin aika, että esim. jos vuoteen tai pariin on mennyt hyvin niin saisi jatkaa perhe-elämää taas normaalisti. Ilman että sosiaalitoimi hengittää niskaan jatkuvasti ja sinun pitää raportoida kaikista menemisistäsi ja tekemisistäsi jollekin taholle. Vähän sama tilanne korvaushoidossa. Vielä vuosienkin jälkeen, et voi hakea lääkkeitäsi apteekista niin kuin muut ihmiset ja sinun pitää kusta purkkiin, kun joku vahtaa jokaista liikettäsi vieressäsi. Narkkariin ei luoteta vuosienkaan jälkeen, vaikka hän olisi kuinka todistanut olevansa "kunnon kansalainen" ja luottamuksen arvoinen. En ymmärrä miksi meitä kohdellaan näin? Mielestäni jokaista ihmistä pitäisi kohdella yksilöinä, eikä laittaa johonkin "narkkarilokeroon". Monet avohuollon tukitoimet ovat todella hyviä, mutta vielä on paljon kehitettävääkin!