Päätinpä kirjoittaa asioista mistä jotakin jopa tiedän: eli omasta elämästäni huumeiden parissa. Olen päälle kolmekymppinen naisihminen. Aloitin huumeiden käytön 15-vuotiaana vai oliko se 14? No, kuitenkin aivan liian aikaisin. Ensin pössyttelin vain pilveä viikoittain ystävieni kanssa ja 16-vuotiaana tartuinkin jo piikkiin.

 Heroiini oli ensirakkauteni. Jota myös piikitinkin ensimmäisen kerran. Silloin oli hengenlähtö lähellä, vaikka annos oli todella minimaalinen. Olin kaksi tuntia tieto pois, kunnes kaveri raahasi minut suihkuun jossa vasta virkosin. Olin kuulemma saanut litsareita poskille, mutten ollut reagoinut mitenkään niihin. Siihen aikaan konia oli Suomessa saatavana helpommin kuin mitään muuta douppia. Kaikki vetivät sitä. Puhuttiin "krokotiilista", joka oli todella vahvaa. Kiveä aina jahdattiin. Jos sai jauhoa niin olin todella pettynyt, koska sitä oli todennäiköisesti jatkettu jollakin paskalla. Ihmiset muuttuivat todella kusipäisiksi. Kukaan ei miettinyt seuraavia vetoja pidemmälle ja monet olisivat olleet valmiit myymään vaikka äitinsä vedoista. Tosin mistä he sitten olisivat saaneet lainaksi rahaa? Konin jälkeen siirryin Subutexiin joka valtasi markkinat. Siillä linjalla olen edelleen. Tietysti sitä on tultu vedettyä kaikkea kamaa laidasta laitaan, mutta pääasiassa bubrea. Katkoilla ja vieroituksissa sekä hoitolaitoksissakin on tullut oltua pitkiäkin aikoja. Aina olen kuitenkin retkahtanut, kun on tullut jokin kriisi elämässä. Ainoa keinoni nähtävästi on laittaa pää sekaisin, ettei tarvitsisi tuntea pahaa oloa tai ajatella koko asiaa. Sen asian kun saisin pääkopassani korjattua niin aika velho olisin. Elämässä kun aina tulee jossain kohtaa jotain ikävää vastaan. On niin helppoa vain paeta johonkin muuhun todellisuuteen. Se on minun ratkaisuni. Ei ehkä kaikkein toimivin ja paras, mutta muuta en osaa. Toivon kyllä löytäväni jonkun muunkin tavan käsitellä vaikeita asioita.

 Olen yrittänyt opiskella ja työskennellä elämäni aikana parhaani mukaan. Yleensä huonoin tuloksin. Edelleen olen vailla ammattia ja koulutusta. Siihen kyllä toivonmukaan tulee muutaman vuoden päästä muutos, koska tällä hetkellä opiskelen ja tällä kertaa aion myös valmistua. Ainoa asia mikä voi sen estää on terveyteni.

 Kama ja tupakka on vienyt terveyteni äärirajoille. Sain c-hepatiitin jo 16-vuotiaana. Lapsenuskoni takia varmaan. Lapsihan silloin vielä olinkin. Pistin samoilla neuloilla kuin poikaystäväni jolla ei pitänyt olla mitään tautia. Eipä pitänyt olla ei... Silloin se iski kaikkiin räjähdysmäisesti. Koko narkkarilaumaan. Yhtäkkiä kaikilla oli c. Lisäksi olen tuhonnut lähes kaikki verisuoneni. Suurinta osaa suonista ei enää edes näy ja lopuissa onkin varmaan aikamoiset kalkkikerrostumat. Tervetuloa sydän- ja verisuonisairaudet! Pumppuni välillä ilmoitteleekin, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Lääkärit eivät vain ole kovin halukkaita hoitamaan narkkareita. Lisäksi olen sen verran nuori, että tuntuu ettei sydänvaivojani oteta kovinkaan todesta. Ensi viikolla olen menossa lääkäriin koska jalkani turposi. Epäilin ensin laskimotukosta, mutta radiologi katsoi suonen ja totesi ettei ole tukosta. Nyt epäilen siis sydäntä. Vuosi sitten olin sydämenrytmihäiriöiden takia lääkärissä, ja  hän totesikin että onhan siellä niitä. Loppulauselmassa kuitenkin luki että mun päässä olisi enemmän vikaa kuin sydämessä!!??? Kävin vielä uudestaankin lääkärissä samasta asiasta, mutta ei ole mitään vikaa. Sydänfilmissä kävin eikä mitään näkynyt, joten se siitä. Nyt kun jalka on turvoksissa ajattelin yrittää taas uudestaan. Joko saisin jonkun diagnoosin? Tai edes yritettäisiin saada?

 Nykyään en enää kerro lääkäreille että olen päihteiden väärinkäyttäjä tai että minulla olisi minkäänlaista lääkitystä. En kerro siitä asiasta kenellekään. Ennen kerroin ja olen todennut, että saan paljon inhimillisempää kohtelua joka paikasta, kun ketään ei tiedä. Surullista mutta totta. Ihminen muuttuu NIIN paljon kun saa tietää että asioi narkkarin kanssa. Varsinkin lääkäri, sossu ja poliisi. Nyt yleistän kovasti, mutta sellainen on oma kokemukseni. Paljon helpommalla pääsee ja saan säilyttää edes jonkinlaisen ihmisarvoni, kun vain vaikenen asiasta. Ketään ei sitä päältäpäin muuten huomaa. Senkin olen huomannut tässä elämäni aikana. Edes entiset käyttäjät eivät huomaa. Eivät työkaverit, vanhempani, lapseni, opiskelukaverit, ex-mieheni... Olettaen tietysti, että en ole ihan kanttuvei ;)