Suurin motivaatio on aika ajoin kadoksissa, eikä sitä aina tahdo löytyä, vaikka tarvitsisi sitä nyt todella paljon. Viikonloppuna paransin oloani oxylla ja sain nukuttua taas kunnolla pitkään aikaan. Kaipasin hyviä yöunia jo todella epätoivoisesti,  ja sainkin ne. Ikävä vain oli palata tähän reflaolotilaan. Tiedän, että vain pidennän omaa kärsimystäni, kun lääkitsen itseäni välillä. Tätä on vain todella vaikea välillä kestää. Tuntuu että nämä oireet vaan jatkuu ja jatkuu. On vain ihanaa olla fyysisesti kunnossa edes joskus. Välillä meinaan vaipua epäuskoon eikä tahtoa meinaa aina löytyä tarpeeksi. Yritän silloin aina muistella miksi ryhdyin tähän alunalkaen. Ja kun katson jalkojani, eikä niitä enää särje iltaisin, eivätkä ne ole ihan turvoksissa koko ajan. Niin muistan taas eri asioita mitkä saavat minut jatkamaan valitsemallani tiellä. Uskomaan, että tämä kärsimys loppuu ennen pitkää. Ja voin taas jatkaa normaalia elämää. Ilman unettomuutta, vilunväristyksiä ja hengästymistä pienistä askareista. Jaksaisi taas pitää itsestään ja läheisistään huolta.