Huomaan että pikkuhiljaa annos alkaa isontua ja isontua uudestaan. Näin sitä palataan takaisin lähtöruutuun. Miten sitä ihminen on näin heikko? Että osaa ottaa välillä päähän tämä lopettamisen vaikeus. Jos olisin pysynyt päätöksessäni niin pahimmat viekkarit olisi jo kärsitty. Mutta kun en ole niin en ole! Mun kaikki toivo on nyt siinä lääkäri käynnissä. Jos me ei siellä keksitä jotsin hyvää ratkaisua tähän ongelmaan niin mitä ihmettä mä sitten yritän? No, katsotaan nyt tämä lääkäri kortti ensin ja mietitään vasta sitten. Turha sitä nyt on alkaa jossittelemaan. Se käynti on tällä hetkellä mulla toivoa ylläpitävä voima. Kerran yksin en lopettamiseen vaan kykene. Ja katkolle en kyllä lähde! En halua romuttaa kaikkea saavuttamaani katkon takia. Lisäksi sen tehosta ei ole mitään takeita. Enkä halua ottaa sitä riskiä, että menettäisin elämässäni lähes kaiken tärkeän, jonkin asian takia, mikä ei edes auttaisi välttämättä mitään. Parin viikon takia pitäisi rakentaa elämäni sirpaleista uudestaan, ja se kestäisi todennäköisesti vuosia. Voi olla, etten edes saisi harjoittaa ammattiani enää. Joten ei kiitos! Se on jo kokeiltu ja kovin helposti en siihen uudestaan lähde. Muuten voisikin, jos tieto siitä ei kulkeutuisi mihinkään. Esim. työnantajalle ja lapselleni tai sossuun sekä vanhemmilleni ja lapsen isälle. Mutta kyllähän se tieto kulkeutuu ihan kaikkialle. Halusit tai et. Niin se täällä Suomessa vaan menee. Nytkin kun menen sinne lääkärin vastaanotolle niin en aio kertoa, että minulla on jälkikasvua. Enkä sitä missä ammatissa olen. Näin hänelle ei tule laissa määrättyjä velvoitteita ilmoittaa minusta eri viranomaisille. Haluaisin kyllä kertoa kaiken rehellisesti, mutta en vaan mitenkään voi! Tulisi vain liikaa ongelmia. Ja lopulta menen sinne kuitenkin hoitamaan vain päihdeongelmaani. Joten ei ole väliä minkälainen perheeni on tai mikä olen ammatiltani. Ja päihteiden käytöstä ja käyttö historiastani kerron kaiken. Sehän se on oleellista, eikö? Vähän kyllä hävettää kertoa mitä kaikkea sitä on tullut vedettyä, miten paljon ja kuinka kauan... Puolet elämästäni olen viettänyt huumehuuruissa. Olisi jo aika laittaa kirkkaammat lasit päähän ja alkaa katselemaan maailmaa niiden läpi. Voisi tuo opiskelukin olla hivenen helpompaa, kun subu vaikuttaa tuohon muistiin aika ikävällä tavalla. Vaikka ihan hyvin olen tähän asti opiskeluissani pärjännyt ;) miten hyvin ilman subua pärjäisinkään? Vuosi vielä puurtamista ja sitten minun pitäisi valmistua. Saisin itselleni viimein kolmekymppisenä ammatin! Parempi myöhään kuin ei silloinkaan, vai miten se nyt meni... Tuskin se tohtori multa mitään muuta edes kyselee, kuin päihteiden käytöstä. Tämä nyt on vain mun omaa skitsoiluani tän byrokratian takia. Yritän pohtia kaiken etukäteen ettei tulisi mitään ikäviä yllätyksiä. Haluan varautua etukäteen ja ottaa sellaiset asiat huomioon, mitkä voisivat vaikeuttaa elämääni tulevaisuudessa. Kokemuksesta tiedän mitkä asiat voivat mennä pieleen ja tällä kertaa yritän välttää ne sudenkuopat. Jos voisi niin olisin varannut lääkärin väärällä nimellä, mutta lääkkeiden kanssa voisi tulla ongelmia. Ja sosiaaliturvatunnuskin voisi paljastaa jonkun olevan pielessä. Vähän kyllä jännittää paljastaa itsestä tämä "pimeä puoli", kun siitä on monesti seurannut niin paljon kaikkea ikävää. Toisaalta myös odotan mitä kaikkea hyvää se tuo tullessaan.