Tuntuu, että kirjoitan näitä samoja asioita tänne uudestaan ja uudestaan... Elämäni opiaattien kanssa junnaa selvästi paikoillaan. On tehnyt sitä jo muutaman vuoden. Välillä olen pystynyt olemaan ilman hyvinkin, jonka jälkeen taas palannut lähtöruutuun. Niin kuin nytkin. Huoh! Samaa pyristelyä päivästä toiseen. Tai ei silloin, kun en ole ollut lopettamassa...

 Kerron kuitenkin tämän päivän kuulumisia. 

 Aamut ovat pahimpia, kun minkään lääkkeen vaikutus ei ole päällä. Eikä ensimmäinen, eikä toinenkaan pilleri juuri auta. Juoksen vessassa, palelen, aivastelen ja vesi valuu silmistä, eikä energiaa löydy juuri mihinkään. Tänäänkin join muutat paukut sekä bisseä. Ne helpottavat bentsojen kanssa sentään jonkin verran, ainakin mielialaan. Lisäksi joudun pitämään jääpusseja leikkauskohdassa, jolloin paleleminen on ainakin taattu. Tälläkin hetkellä jääpussit ovat taas paikoillaan. Tupakointikin alkaa lipsua huonoon suuntaan... Mieleni kertoo minulle, että alkuun voin ottaa kaiken mahdollisen helpotuksen, kunhan en lipsu kamaan. Että kun pahin on ohi niin sitten jätän muita nautintoaineita pois. Eli siirryn subusta ja oxyista muihin. Järki sanoo, että tämä tapa on todella typerää, mutta silti en kuule sitä. Selittelen itselleni miten voin sallia kaiken muun käytön. Tarkoitushan on lopettaa ihan kaikki pillerit, alkoholi ja tupakka, mutta voi helvetti että se voi olla minun sairaalle mielelleni vaikeaa! Ainoa lohtu on tässä tilanteessani, että olen lähes vuodelevossa, ja sairauslomalla niin ei ainakaan duunikuvioita tarvitse pohtia. Toisaalta nyt olen päivät yksin ajatusteni ja mielitekojeni kanssa... Eikä se yleensä tee kovinkaan hyvää. Ei minun kyllä tee mieli jutella ihmistenkään kanssa. Puhelimessakin ollessani ei minulta löydy juuri mitään sanottavaa, vaikkakin haluaisin jutella mutta en vain saa itsestäni mitään irti. Keskittyminen mihinkään on haastavaa. Lisäksi en löydä aina oikeita sanoja tai nimiä, vaikka minun pitäisi ne tietää hyvin. Tätä tosin on jatkunut jo pidemmän aikaa... Tunnen itseni välillä todella tyhmäksi, muistini on myös lähes olematon. Nolottaa oikein välillä. 

 Ääh, nyt en pysty tähän kirjoittamiseenkaan. Ei ole oikein sanottavaa. Perseestä tämä on, sen sentään tiedän. Parempia aikoja odotellessa...