Enpä ole kirjoittanut mitään tänne puoleentoista vuoteen... Ehkä siksi, että se ajanjakso on ollut lähinnä bubren vetämistä, huoh! Eli taas samaan lähtöpisteeseen. Päihdelääkärini heitti minut pihalle, piti varmaan toivottomana tapauksena... Olin liian rehellinen miten minulla menee. En kaunistellut mitään vaan kerroin niin kuin asiat olivat. Välillä meni paremmin ja välillä huonommin. Sitten kun alkoi mennä huonommin hän lopetti hoitoni. Ei kai jaksanut enää tätä mun ala- ja ylämäkeä. 

 Muuten tämän kirjoitustauon aikana on tapahtunut paljon elämässäni. Olen löytänyt elämänkumppanin, muuttanut avoliittoon  ja lapseni on muuttanut luokseni asumaan. 

 Kesällä aloin taas yrittämään lopetusta tosissani. Löysin uuden lääkärin, jolle en todellakaan enää kerro mistään päihdehistoriastani mitään sanallakaan. Kerron että tarvitsen kipuun ja ahdistukseen sekä univaikeuksiin lääkkeitä. Tai lähinnä hän kysyi mitä saisi olla ja minä luettelin lääkkeet ja annostukset. 

 Tällä hetkellä toivun leikkauksesta, ja olen jumissa kotona. Liikun keppien kanssa ja mieheni ja lapseni joutuvat palvelemaan minua. 

 Lopetin subun taas pikkuhiljaa, pidin nollapäiviä välissä jolloin söin vain reseptilääkkeitäni. Olen huomannut, että nuo nollapäivät ovat todella tärkeitä vieroitusoireiden kannalta. Niin ei tule läheskään niin pahoja viekkareita, kuin jos lopettaa kerralla. Tai ainakin viekkareiden pituus lyhenee huomattavasti. Suosittelen tätä konstia kaikille jotka käyttävät päivittäin subua. Se oikeasti auttaa. Viekkarit kyllä tulevat ja ovat todella ikävät, mutta pituus puolittuu. Nyt olen retkahdellut noin viikoittain, jolloin pahin ei ole ehtinyt kunnolla edes tulemaan päälle. Lisäksi viime viikolla käytin oxyja neljä - viisi päivää putkeen. Kaverilta sain jonkin verran ja leikkauksen jälkeen  niitä määrättiin muutamaksi päiväksi. Nyt sitten kärsin niistäkin viekkareista. Tosin tiedän, ettei se vie kuin muutaman päivän. Toivottavasti subukin on jo siihen mennessä jäänyt jo taka-alalle. Senkin olen huomannut, että vaikka oxyista tulee muutaman päivän kitkut, se myös vähentää subukitkuja. Jotenkin subuviekkarit ovat siellä taustalla, vaikka olenkin syönyt oxyja. Tai ainakin siltä tuntuu, että subu viekkarit helpottavat hiukan. Nyt olen taas niin alussa tässä brojektissa, että tuntuu ettei oikein mikään helpota juuri mitenkään. Ei ainakaan nämä miedommat lääkkeet, joilla kovasti yritän pärjätä. Taas paska lentää, eikö yöllä pysty nukkumaan. Ei ole motivaatiota mihinkään, eikä intoakaan. Mieliala helvetin alhaalla, eikä sosiaalisuudesta tietoakaan. Vaikka ei se mikään ihme ole, kun aivojen mielihyväkeskus on tottunut saamaan kaiken ilon ulkopuolelta. Ja nyt sen pitäisi alkaa tuottamaan sitä ihan omatoimisesti. Epäilen että siinä saattaa vierähtää tovi jos toinenkin. Ei silti huvita alkaa syömään mielialalääkkeitä. Viimeksi en huomannut niistä olevan mitään hyötyä. Tässä vuoden aikana ongelmakseni on tullut myös alkoholi. Lähinnä parisuhteen kautta... Ennen join todella harvoin ja nyt lähes päivittäin. En suuria määriä, mutta kuitenkin. Huomaan, että riippuvuus siihenkin iskee aikas lujasti. Hetki sitten olin juomatta jonkin aikaa, mutta nyt kun lopetin subun niin olen antanut itselleni luvan höllätä hiukan. Syön kolme tai neljä artoa päivässä ( myös leikkauskivun hoitoon ) sekä rauhoittavia kolme neljä. Lisäksi leikkauksen takia minulla menee verenohennuslääke. Mutta se nyt ei ole kovin pitkäkestoinen.. Niin ja vielä tuo alko! Tupakoinnin lopetin yli kuukausi sitten, että paranisin hyvin leikkauksesta. Se sentään on vielä jotenkin pysynyt aisoissa, vaikka kyllä subun lopetus on minulle tällähetkellä se ykkösprioriteetti. 

Lisäksi yritämme saada perheenlisäystä mieheni kanssa. Ja voi helvetti, että pelottaa miten selviän siitä! Hän kun ei tiedä käytöstäni yhtään mitään, auts! Minun on pitänyt kyllä kertoa hänelle useaan otteeseen, mutta olen aina jänistänyt. Ja mitä pidempään aikaa kuluu, sen hankalampaa se on. Tietysti hän ihmettelee mielialanvaihtelujani, kun välillä olen kamoissa ja todella pirteä ja puhelias ja hassutteleva, ja refloissa aivan päinvastainen. Mutta eipä mahda mitään. Näin se nyt vain on.. Lisäksi pelkään, että jos tulen raskaaksi niin pystynkö lopettamaan kaiken heti?! Pakkohan se on. Mutta ei todellakaan helppoa. 

 Iloa ja surua tuo myös tämä minun teini täällä talossa. Kun hän asui isänsä kanssa alkoi käsien viiltely. Ja arvista päätellen sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Eikä se ole loppunut vieläkään. Hänellä oli rankka vuosi, isän ero pitkäaikaisesta suhteesta, koulun vaihto ja muutto minun luokseni. Kaverit ja luokkakaverit jäivät ja nyt pitäisi hankkia uusia. Ala-aste jäi taakse ja täällä alkoi yläaste. Asumme niin korvessa, että jokapaikkaan on todella pitkä matka. Joten kaverit on lähinnä somessa ja koulussa kohtaa sentään ikäisiään. Tuolloin itse aloitin vetämisen, ja tottakai pelkään helvetisti, että hänelle käy samoin. Silloin on vaan niin tyhmä, ettei tajua mistään mitään. Onneksi sain hänelle heti ajan koulun psykiatrille, mikä tuntuu jopa auttavan.