Katsoin juuri milloin aloitin lopetusuritykset ja siitä näyttää olevan jo kaksi ja puoli vuotta. Ja olen edelleen samassa pisteessä. Mihin tuo kaikki aika on mennyt? En edes muista siitä paljoakaan. Sen tiedän, että montaa päivää en ole ollut ilman jotain keskushermostoon vaikuttavaa ainetta. Lopetusyrityksen ihan alussa taisin joitain päiviä olla... siinäpä se sitten on ollutkin. No, ilman yritystä ei voi ainakaan onnistua. Joten jatkan yrittämistä niin kauan kuin suinkin voin! Kyllähän minun täytyy jossain vaiheessa myös onnistua pääsemään irti, eikö? Kaksi ja puoli vuotta... luulin aloittaessani, että tässä vaiheessa olisin jo paremmassa jamassa. Viime viikolla olin artoilla ja lyricoilla ilman kahdeksan päivää, sitten otin oxycontineja neljä päivää putkeen. Nyt on kolmas päivä ilman niitä. Ja olo on suhteellisen hyvä fyysisesti. Motivaation puute kaikkeen tekemiseen on hyvinkin alhaalla. Kuljen päivät aamutakissa, laitan vaatteet päälle ja siistiydyn juuri ennen kuin lapseni ja mieheni tulevat kotiin. Esitän että kaikki on hyvin. Pakotan itseni tekemään edes joitain kotitöitä ja ruokaa perheelle. Ja odotan, että pääsisin nukkumaan. Minun pitäisi mennä jo fysioterapiaan, että voisin kunnolla aloittaa kuntoutumisen leikkauksesta, mutta se tuntuu jotenkin todella haastavalta tehtävältä tällä hetkellä. Pelkästään kauppaan meneminen vaatii suuria ponnisteluita. Silloin olenkin monesti turvautunut johonkin ylimääräiseen apuun kuten alkoholiin ja rauhoittaviin tai muuhun vastaavaan. Lisäksi lapsellani on myös isoja ongelmia hänen elämässään. Jotka tietysti vaikuttavat myös minuun ja mieheeni. Ihan kauheaa nähdä miten paljon ahdistusta hänessä on ja miten sulkeutunut hän on. Miten kaikki iloisuus häviää hänestä vähitellen pois. Lievästi masentunut on tämänhetkinen diagnoosi. Hän ei näe itsellään minkäänlaista tulevaisuutta, ja se huolestuttaa minua aivan todella, todella paljon! Huomaan myös miten itse vaikutan häneen. Kun olen passiivinen ja kärsin vielkareista, enkä pysty oikein keskittymään kuin itseeni. On hänkin paljon alavireisempi ja passiivisempi. Keskittyy vain puhelimeensa, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän myös satuttaa itseään fyysisesti... ja se raastaa sydäntäni. Olen hankkinut hänelle apua, mutta näyttää siltä ettei se ole riittävää. Nyt hän siirtyykin nuorisopsykiatrian piiriin. En tiedä auttaako sekään, jos hän ei pysty avautumaan tuntemuksistaan. Minun kanssani tai muidenkaan läheisten kanssa hän ei pysty näistä vaikeista asioista puhumaan. Tämänkin vuoksi minun on aivan pakko saada itseni kuntoon. Ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu. Teini-iässä monet asiat vaikeutuvat ja tunteet ovat monesti todella valtavia sekä muuttuvat nopeasti ääripäästä ääripäähän. Onneksi päihteet eivät ainakaan vielä kuulu hänen elämäänsä, vaikka sekin päivä on varmasti ihan pian täällä.