Taas alkoi uusi viikko. Tänään heräsin ennen viittä aamulla, eilen ennen kuutta ja lauantaina puoli neljältä! Onneksi olen pystynyt nukkumaan sentään päiväunet joka päivä. Vaikka edes hiukan pidemmätkin yöunet tekisivätkin ihan poikaa. 😴 Tämä jatkuva univaje ei näytä ainakaan vielä helpottavan kovinkaan paljoa. Päivisin onkin puhti osaksi poissa myös sen takia. Mutta, mutta! Tänään tulee jo kahdeksas päivä ilman bubrea ja oxyja 🙃 Joten eiköhän tämä viikko alkaisi olemaan jo hiukan helpompi olla ja elää, kuin viime viikko. Siis ainakin muiden reflojen kannalta, vaikka unettomuus seuraakin varmasti vielä hiukan pidempään.
Viikonloppuna olen lueskellut taas aika paljon opioidiviereituksesta sekä niiden kestosta. Aika vähän löytyy tietoa yksityiskohtaisemmin miten ihmiset ovat niiden kanssa kotioloissa pärjänneet. Varsinkin ne ketkä ovat jääneet pahasti koukkuun vuosiksi. Yleisesti tietoa ja oireiston kuvauksia löytyy paljonkin. Esim. Duodecim sivustolta kerrottiin pitkäaikaisen käytön voivan aiheuttaa lieviä vieroitusoireita vielä 3-6kk päästä. Jeps! I'll being there! Tosin eihän ne silloin enää mitään kunnon lopetusoireita enää olleet vaan luojan kiitos lievää oireilua. Löysää vatsaa ja edelleen näitä univaikeuksia. Joista ensin helpottui nukkuminen. Pahoin palkään, etten tälläkään kertaa selviä tästä kovin lyhytkestoisella vieroituksella. Viime kerrasta on kuitenkin jo taas 10 vuotta aikaa, kun olin kokonaan ilman mitään opiaatteja. Täysin raittiina. Senkin pilasin väärän ihmissuhteen takia, kun hän pahoinpiteli minut ja uhkasi kirveellä ja puukolla tappaa minut ihan saatanan kännissä. Eikä minulla ollut keinoja käsitellä asiaa muuten kuin päihteiden avulla. Silloin todella pelkäsin, että nyt lähti henki. Pelkäsin ihan todella, kun näin miten musta katse silloisen rakkaani silmissä oli, eikä hän todellakaan näyttänyt pelleilevän. Ja aivan kännissä vielä. Se on asia jota en tule varmasti unohtamaan koskaan. Niiden tapahtumien jälkeen elämäni suistuikin raiteiltaan moneksi, moneksi vuodeksi. Menetin jopa lapseni hetkellisesti. Mikä oli meille molemmille myöskin todella traumaattista. Ja miten reagoin siihenkin asiaan!? No, vetämällä tietysti lisää ja lisää, ettei tarvitsisi tuntea sitä pienen lapsen menetyksen tuskaa. Sain nähdä häntä lopulta valvotusti ensin jossain tähän tarkoitukseen tehdyssä paikassa, aina muutaman tunnin kerrallaan. Kävin leikkimässä hänen kanssaan myös lapsen isän luona, että voisin olla lapseni kanssa mahdollisimman paljon. Lopulta tapaamiset siirtyivät vanhempieni luo koko viikonlopuksi ja siitä minun luokseni. Nyt lähes 10 vuotta jälkeenpäin lapseni asuu taas luonani. On masentunut ja häneltäkin puuttuu paljon tunteiden käsittelyn taitoja. Isä asuu lähes 300km päässä, joten hänestäkään ei paljoa apua ole. Välillä tuntuu, että päinvastoin... Ainakin lapsen viiltely tuntuu lisääntyvän isän kohtaamisien ohessa. Kai se on vain tuskallista aina erota rakkaastaan 😥 Tottakai se on myös tuskallista minullekin katsoa miten lapseni kärsii. Varsinkin, kun en voi tehdä asialle itse paljoakaan.
Tälläviikolla hänellä on koulussa lääkäriaika ja ainakin nuorisopsykiatrian polille saa todennäköisesti lähetteen. Siellä aletaan enemmän kaivaa ahdistuksen ja masennuksen syitä ja toivottavasti myös hyviä selviytymiskeinoja ja eri tunteiden käsittelyä. Suurin ahdistus alkoi ilmeisesti siitä kun isä muutti kauas ja lapseni minun luokseni. Koulun vaihto ja kavereiden jääminen vanhalle paikkakunnalle on todella iso pala. Lisäksi sitä ennen oli isän avioero, meidän molempien uudet suhteet ja avoliitot, sekä hänen rakkaan lemmikin kuolema. Ja kaikki tämä tapahtui alle vuoden aikana. Kaikki tuo olisi kenelle tahansa nuorelle iso muutos ja iso taakka kantaa. Poikaystävä ja paraskaverikin jäivät vanhaan kouluun. Vaikkakin olen koittanut kannustaa häntä pitämään kiinni vanhoista ystävyyssuhteista ja mahdollistanut, että voivat viettää aikaa toistensa kanssa niin paljon kuin hän on halunnut. Mutta vähiin nuo kerrat ovat silti jääneet. Onneksi on löytänyt uusia ihmissuhteita uudesta koulusta, joiden kanssa viettää aikaa. Sekä harrastuksen jossa ilmeisesti viihtyy hyvin.
En pysty muuttamaan menneisyyttä ja sitä tuskaa ja kipua mitä olen läheisilleni aiheuttanut. Voin vain yrittää tehdä parhaani tulevaisuudessa. Tai parhaani olen aina yrittänyt tehdä. Sen mihin silloin olen kyennyt.
Eksyin taas aiheesta... vaikka kyllä kai nämä kaikki liityvät päihdeongelmaani ja siitä irti pyristelyyn.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.