perjantai, 24. marraskuu 2017

Yksitoista päivää ilman

 Eilen oli jo parempi päivä. Mitä nyt vatsa vaivaa, mutta muuten olo oli yllättävänkin hyvä. Olen antanut itselleni todellista koppihoitoa, mutta huomaan voivani paljon paremmin kun olen tekemisissä muiden ihmisten kanssa tai edes jossain muualla, kuin kotipihassa. 

 Ensi viikolla käyn taas lääkärissä hakemassa lisää sairauslomaa, kun en vieläkään pysty liikkumaan kunnolla. Sen jälkeen varmaan lähdenkin hetkeksi jonnekin aurinkoon. Nyt kun ei ole työvelvotteita. Enkä ilmaisesta matkastakaan raaski kieltäytyä 😏 Tekisihän se varmasti pirun hyvää omalle mielialallekin! Jo pelkkä ajatus saa minut innostumaan 😄 Ja kaiken kärsimyksen jälkeen olen mielestäni ansainnutkin pienen irtioton ja pattereiden latauksen aurinkoenergialla. Ja kun mieheni ja lapseni vielä näyttivät vihreää valoa. Niin menoksi vaan! Kyllä se täällä kotona makaamisen voittaa. 

 Tänään kuitenkin odottaa iso urakka pihassa... Puunkanto hommia. Muuten saadaan talvi palella. Olen tehnyt niitä pitkin vuotta liiteriin, ja takimmainen pino on kuivinta. Se pitäisi siirtää vajaan tai tietysti myös ne edessä olevat pinot. Näin saisimme kuivimmat ensin käyttöön. Nyt vaja on jo ihan tyhjä, joten tätä hommaa ei valitettavasti voi enää siirtää eteenpäin... Siispä lähden aloittelemaan mitä pystyn. Hankalaa se kyllä on tällaisena invalidina. Yritän nyt kuitenkin.

keskiviikko, 22. marraskuu 2017

Suunnitelmia

 Tällä hetkellä en pysty pohtimaan tulevaisuuttani kovinkaan pitkälle. Ainoa suunnitelmani on lääkkeistä vieroittautuminen. Tiputan kahden viikon välein yhden Arton pois. Nyt syön niitä kolme päivässä. Ensi viikolla on tarkoitus siirtyä kahteen. Tiputukseen alku on aina todella tuskallista, mutta joidenkin päivien päästä elimistö kyllä tottuu. Tiedän, että mitä pidempään niitä syön sitä vaikeampaa eroon pääseminen on. Siksi en ala odottamaan, että kaikki vieroitusoireeni olisivat kokonaan poissa ennen, kuin tiputan taas yhden lääkkeen pois. Ilman kärsimystä tämä ei onnistu kuitenkaan, joten mitä sitä pitkittämäänkään. Viekkarit tulevat jokatapauksessa... Teen niin tai näin niin ne tulevat, ja ne on vain kestettävä. Kunpa tähän olisikin jokin oikotie... 

 Vatsani on aamuisin edelleen ihan kuralla. Onneksi Ardinex auttaa siihen, kunhan alkaa vaikuttamaan. Päivän ensimmäinen lääke ei juurikaan paljoa muuta autakaan, mutta päivälääkkeen jälkeen huomaan jo paljon positiivisia muutoksia. En palele, aivastelu ja niiskutus häviää ja energiatasoni nousee. Iltalääkkeen jälkeen oloni on myös ihan hyvä, ja saan nyt nukuttua paremmin. Tämä viikko on varmasti loppua kohden paljon parempi, kuin viime viikko. Vaikkakin vetohalut ovat edelleen valtavat. Olen käynyt mielessäni jo useasti hakemassa oxyja tai juonut alkoa, että saisin hetken hengähdystauon tästä kaikesta. Silti jotenkin olen saanut sinniteltyä mielihalujeni kanssa. 

tiistai, 21. marraskuu 2017

Yhdeksäs päivä...

 Heräsin yöllä joka kerta, kun käänsin kylkeä, mutta sain kuitenkin heti uudestaan unenpäästä kiinni. Aamulla nousin vasta 7.30! Sain vihdoin nukuttua lähes kunnon yöunet 👌 Enkä herännyt aamuyöstä vatsan kramppailuun. Ne alkoivat vasta hiukan myöhemmin. Otin aamulääkkeen ehkä hiukan liian myöhään, joten paskakin ehti alkaa lentää ja pönttö räjähdellä. Edelleen aamut ja aamupäivät ovat vaikeita. Vasta sitten kun otan päivälääkkeen ja sen vaikutus alkaa saan tahdonvoimaa kerättyä sen verran, että jaksan hiukan tehdä joitain kotitöitä ja kuntouttaa itseäni leikkauksesta. Näiden toimien jälkeen olenkin taas ihan loppu... pystyisin varmasti enempäänkin, mutta motivaationi on heikko. Ehkä myös annan itselleni liikaa tekosyitä olla tekemättä sen enempää. Vedoten viekkareihin ja leikkaukseen. Kuntoni on todella heikoilla kantimilla, eikä se paranekaan jos en yritä sitä nostaa. Liikkeelle lähtö on vain helvetin hankalaa! 

 Mielitekoja on joka päivä useasti. Niiden kanssa kamppailu on myös todella haastavaa. Vielä olen kuitenkin, jotenkuten saanut pidettyä itseni kurissa. Muistuttelen jatkuvasti itselleni, että jossainkohtaa kyllä helpottaa. 

maanantai, 20. marraskuu 2017

Vieroituksen toinen viikko alkaa

    Taas alkoi uusi viikko. Tänään heräsin ennen viittä aamulla, eilen ennen kuutta ja lauantaina puoli neljältä! Onneksi olen pystynyt nukkumaan sentään päiväunet joka päivä. Vaikka edes hiukan pidemmätkin yöunet tekisivätkin ihan poikaa. 😴 Tämä jatkuva univaje ei näytä ainakaan vielä helpottavan kovinkaan paljoa. Päivisin onkin puhti osaksi poissa myös sen takia. Mutta, mutta! Tänään tulee jo kahdeksas päivä ilman bubrea ja oxyja 🙃  Joten eiköhän tämä viikko alkaisi olemaan jo hiukan helpompi olla ja elää, kuin viime viikko. Siis ainakin muiden reflojen kannalta, vaikka unettomuus seuraakin varmasti vielä hiukan pidempään. 

 Viikonloppuna olen lueskellut taas aika paljon opioidiviereituksesta sekä niiden kestosta. Aika vähän löytyy tietoa yksityiskohtaisemmin miten ihmiset ovat niiden kanssa kotioloissa pärjänneet. Varsinkin ne ketkä ovat jääneet pahasti koukkuun vuosiksi. Yleisesti tietoa ja oireiston kuvauksia löytyy paljonkin. Esim. Duodecim sivustolta kerrottiin pitkäaikaisen käytön voivan aiheuttaa lieviä vieroitusoireita vielä 3-6kk päästä. Jeps! I'll being there! Tosin eihän ne silloin enää mitään kunnon lopetusoireita enää olleet vaan luojan kiitos lievää oireilua. Löysää vatsaa ja edelleen näitä univaikeuksia. Joista ensin helpottui nukkuminen. Pahoin palkään, etten tälläkään kertaa selviä tästä kovin lyhytkestoisella vieroituksella. Viime kerrasta on kuitenkin jo taas 10 vuotta aikaa, kun olin kokonaan ilman mitään opiaatteja. Täysin raittiina. Senkin pilasin väärän ihmissuhteen takia, kun hän pahoinpiteli minut ja uhkasi kirveellä ja puukolla tappaa minut ihan saatanan kännissä. Eikä minulla ollut keinoja käsitellä asiaa muuten kuin päihteiden avulla. Silloin todella pelkäsin, että nyt lähti henki. Pelkäsin ihan todella, kun näin miten musta katse silloisen rakkaani silmissä oli, eikä hän todellakaan näyttänyt pelleilevän. Ja aivan kännissä vielä. Se on asia jota en tule varmasti unohtamaan koskaan. Niiden tapahtumien jälkeen elämäni suistuikin raiteiltaan moneksi, moneksi vuodeksi. Menetin jopa lapseni hetkellisesti. Mikä oli meille molemmille myöskin todella traumaattista. Ja miten reagoin siihenkin asiaan!? No, vetämällä tietysti lisää ja lisää, ettei tarvitsisi tuntea sitä pienen lapsen menetyksen tuskaa. Sain nähdä häntä lopulta valvotusti ensin jossain tähän tarkoitukseen tehdyssä paikassa, aina muutaman tunnin kerrallaan. Kävin leikkimässä hänen kanssaan myös lapsen isän luona, että voisin olla lapseni kanssa mahdollisimman paljon. Lopulta tapaamiset siirtyivät vanhempieni luo koko viikonlopuksi ja siitä minun luokseni. Nyt lähes 10 vuotta jälkeenpäin lapseni asuu taas luonani. On masentunut ja häneltäkin puuttuu paljon tunteiden käsittelyn taitoja. Isä asuu lähes 300km päässä, joten hänestäkään ei paljoa apua ole. Välillä tuntuu, että päinvastoin... Ainakin lapsen viiltely tuntuu lisääntyvän isän kohtaamisien ohessa. Kai se on vain tuskallista aina erota rakkaastaan 😥 Tottakai se on myös tuskallista minullekin katsoa miten lapseni kärsii. Varsinkin, kun en voi tehdä asialle itse paljoakaan. 

 Tälläviikolla hänellä on koulussa lääkäriaika ja ainakin nuorisopsykiatrian polille saa todennäköisesti lähetteen. Siellä aletaan enemmän kaivaa ahdistuksen ja masennuksen syitä ja toivottavasti myös hyviä selviytymiskeinoja ja eri tunteiden käsittelyä. Suurin ahdistus alkoi ilmeisesti siitä kun isä muutti kauas ja lapseni minun luokseni. Koulun vaihto ja kavereiden jääminen vanhalle paikkakunnalle on todella iso pala. Lisäksi sitä ennen oli isän avioero, meidän molempien uudet suhteet ja avoliitot, sekä hänen rakkaan lemmikin kuolema. Ja kaikki tämä tapahtui alle vuoden aikana. Kaikki tuo olisi kenelle tahansa nuorelle iso muutos ja iso taakka kantaa. Poikaystävä ja paraskaverikin jäivät vanhaan kouluun. Vaikkakin olen koittanut kannustaa häntä pitämään kiinni vanhoista ystävyyssuhteista ja mahdollistanut, että voivat viettää aikaa toistensa kanssa niin paljon kuin hän on halunnut. Mutta vähiin nuo kerrat ovat silti jääneet. Onneksi on löytänyt uusia ihmissuhteita uudesta koulusta, joiden kanssa viettää aikaa. Sekä harrastuksen jossa ilmeisesti viihtyy hyvin. 

 En pysty muuttamaan menneisyyttä ja sitä tuskaa ja kipua mitä olen läheisilleni aiheuttanut. Voin vain yrittää tehdä parhaani tulevaisuudessa. Tai parhaani olen aina yrittänyt tehdä. Sen mihin silloin olen kyennyt. 

 Eksyin taas aiheesta... vaikka kyllä kai nämä kaikki liityvät päihdeongelmaani ja siitä irti pyristelyyn.

lauantai, 18. marraskuu 2017

Kuudennen päivän tuskaa

 Tänään tulee täyteen kuudes päivä ilman vahvoja opiaatteja. Aamuyöstä heräsin vatsakipuun, enkä sen jälkeen saanutkaan nukuttua kuin vasta päivällä. Aamun juoksin vessassa, kun vatsa oli aivan vesiripulilla. Hieno herätys tänään kaikin puolin. Osaksi aikainen herääminen johtui varmaankin siitä, etten eilen ollut ottanut ilta Artoani. Otin yhden Lyrican, ja luulin sen pitävän vatsani kurissa... Päikkäreiden jälkeen lähdin kauhealla kiireellä käymään apteekissa. Artot olivat ihan lopussa joten hain viimeiset kaksi pakettia ulos. Olen pohtinut, etten niiden jälkeen enää uusisi reseptiä vaan lopettaisin nekin. Sen jälkeen vielä bentsot pois niin olisin aikas hyvällä mallilla 😊👍🏻 Tähän on kuitenkin aika pitkä matka ja mieli varmasti muuttuu vielä matkanvarrella monta kertaa. Suunnitelma olisi kuitenkin tämä. Nyt kun Artot käyvät vähiin yritän vähentää niiden päivittäistä määrää ensi viikolla vain kahteen pilleriin päivässä. Hädän hetkellä voin vaikka turvautua yhteen Lyricaan.. Täytyy vain kertoa suunnitelmasta myös miehelleni niin päätöksestä on helpompi pitää kiinni. Muuten siitä on liian helppo luistaa. Mutta pettymyksen aiheuttaminen myös hänelle vaikeuttaa lipsumista huomattavasti. Jos en olisi kertonut opiaattiongelmastani hänelle olisin jo retkahtanut. Viimeistään eilen, todennäköisesti aikaisemmin. Oloni on edelleen paska, varsinkin unettoman yön jäljiltä, mutta olen kuitenkin saanut tehtyä joka päivä jotain pientä. Kotitöitä ja pihatöitä. Hiukan ja pikkuhiljaa, mutta kuitenkin! Parit villasukatkin olen kutonut 😝