keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Kolmas päivä ilman vahvoja opiaatteja

 Tuntuu, että kirjoitan näitä samoja asioita tänne uudestaan ja uudestaan... Elämäni opiaattien kanssa junnaa selvästi paikoillaan. On tehnyt sitä jo muutaman vuoden. Välillä olen pystynyt olemaan ilman hyvinkin, jonka jälkeen taas palannut lähtöruutuun. Niin kuin nytkin. Huoh! Samaa pyristelyä päivästä toiseen. Tai ei silloin, kun en ole ollut lopettamassa...

 Kerron kuitenkin tämän päivän kuulumisia. 

 Aamut ovat pahimpia, kun minkään lääkkeen vaikutus ei ole päällä. Eikä ensimmäinen, eikä toinenkaan pilleri juuri auta. Juoksen vessassa, palelen, aivastelen ja vesi valuu silmistä, eikä energiaa löydy juuri mihinkään. Tänäänkin join muutat paukut sekä bisseä. Ne helpottavat bentsojen kanssa sentään jonkin verran, ainakin mielialaan. Lisäksi joudun pitämään jääpusseja leikkauskohdassa, jolloin paleleminen on ainakin taattu. Tälläkin hetkellä jääpussit ovat taas paikoillaan. Tupakointikin alkaa lipsua huonoon suuntaan... Mieleni kertoo minulle, että alkuun voin ottaa kaiken mahdollisen helpotuksen, kunhan en lipsu kamaan. Että kun pahin on ohi niin sitten jätän muita nautintoaineita pois. Eli siirryn subusta ja oxyista muihin. Järki sanoo, että tämä tapa on todella typerää, mutta silti en kuule sitä. Selittelen itselleni miten voin sallia kaiken muun käytön. Tarkoitushan on lopettaa ihan kaikki pillerit, alkoholi ja tupakka, mutta voi helvetti että se voi olla minun sairaalle mielelleni vaikeaa! Ainoa lohtu on tässä tilanteessani, että olen lähes vuodelevossa, ja sairauslomalla niin ei ainakaan duunikuvioita tarvitse pohtia. Toisaalta nyt olen päivät yksin ajatusteni ja mielitekojeni kanssa... Eikä se yleensä tee kovinkaan hyvää. Ei minun kyllä tee mieli jutella ihmistenkään kanssa. Puhelimessakin ollessani ei minulta löydy juuri mitään sanottavaa, vaikkakin haluaisin jutella mutta en vain saa itsestäni mitään irti. Keskittyminen mihinkään on haastavaa. Lisäksi en löydä aina oikeita sanoja tai nimiä, vaikka minun pitäisi ne tietää hyvin. Tätä tosin on jatkunut jo pidemmän aikaa... Tunnen itseni välillä todella tyhmäksi, muistini on myös lähes olematon. Nolottaa oikein välillä. 

 Ääh, nyt en pysty tähän kirjoittamiseenkaan. Ei ole oikein sanottavaa. Perseestä tämä on, sen sentään tiedän. Parempia aikoja odotellessa...

keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Täällä taas :)

     Enpä ole kirjoittanut mitään tänne puoleentoista vuoteen... Ehkä siksi, että se ajanjakso on ollut lähinnä bubren vetämistä, huoh! Eli taas samaan lähtöpisteeseen. Päihdelääkärini heitti minut pihalle, piti varmaan toivottomana tapauksena... Olin liian rehellinen miten minulla menee. En kaunistellut mitään vaan kerroin niin kuin asiat olivat. Välillä meni paremmin ja välillä huonommin. Sitten kun alkoi mennä huonommin hän lopetti hoitoni. Ei kai jaksanut enää tätä mun ala- ja ylämäkeä. 

 Muuten tämän kirjoitustauon aikana on tapahtunut paljon elämässäni. Olen löytänyt elämänkumppanin, muuttanut avoliittoon  ja lapseni on muuttanut luokseni asumaan. 

 Kesällä aloin taas yrittämään lopetusta tosissani. Löysin uuden lääkärin, jolle en todellakaan enää kerro mistään päihdehistoriastani mitään sanallakaan. Kerron että tarvitsen kipuun ja ahdistukseen sekä univaikeuksiin lääkkeitä. Tai lähinnä hän kysyi mitä saisi olla ja minä luettelin lääkkeet ja annostukset. 

 Tällä hetkellä toivun leikkauksesta, ja olen jumissa kotona. Liikun keppien kanssa ja mieheni ja lapseni joutuvat palvelemaan minua. 

 Lopetin subun taas pikkuhiljaa, pidin nollapäiviä välissä jolloin söin vain reseptilääkkeitäni. Olen huomannut, että nuo nollapäivät ovat todella tärkeitä vieroitusoireiden kannalta. Niin ei tule läheskään niin pahoja viekkareita, kuin jos lopettaa kerralla. Tai ainakin viekkareiden pituus lyhenee huomattavasti. Suosittelen tätä konstia kaikille jotka käyttävät päivittäin subua. Se oikeasti auttaa. Viekkarit kyllä tulevat ja ovat todella ikävät, mutta pituus puolittuu. Nyt olen retkahdellut noin viikoittain, jolloin pahin ei ole ehtinyt kunnolla edes tulemaan päälle. Lisäksi viime viikolla käytin oxyja neljä - viisi päivää putkeen. Kaverilta sain jonkin verran ja leikkauksen jälkeen  niitä määrättiin muutamaksi päiväksi. Nyt sitten kärsin niistäkin viekkareista. Tosin tiedän, ettei se vie kuin muutaman päivän. Toivottavasti subukin on jo siihen mennessä jäänyt jo taka-alalle. Senkin olen huomannut, että vaikka oxyista tulee muutaman päivän kitkut, se myös vähentää subukitkuja. Jotenkin subuviekkarit ovat siellä taustalla, vaikka olenkin syönyt oxyja. Tai ainakin siltä tuntuu, että subu viekkarit helpottavat hiukan. Nyt olen taas niin alussa tässä brojektissa, että tuntuu ettei oikein mikään helpota juuri mitenkään. Ei ainakaan nämä miedommat lääkkeet, joilla kovasti yritän pärjätä. Taas paska lentää, eikö yöllä pysty nukkumaan. Ei ole motivaatiota mihinkään, eikä intoakaan. Mieliala helvetin alhaalla, eikä sosiaalisuudesta tietoakaan. Vaikka ei se mikään ihme ole, kun aivojen mielihyväkeskus on tottunut saamaan kaiken ilon ulkopuolelta. Ja nyt sen pitäisi alkaa tuottamaan sitä ihan omatoimisesti. Epäilen että siinä saattaa vierähtää tovi jos toinenkin. Ei silti huvita alkaa syömään mielialalääkkeitä. Viimeksi en huomannut niistä olevan mitään hyötyä. Tässä vuoden aikana ongelmakseni on tullut myös alkoholi. Lähinnä parisuhteen kautta... Ennen join todella harvoin ja nyt lähes päivittäin. En suuria määriä, mutta kuitenkin. Huomaan, että riippuvuus siihenkin iskee aikas lujasti. Hetki sitten olin juomatta jonkin aikaa, mutta nyt kun lopetin subun niin olen antanut itselleni luvan höllätä hiukan. Syön kolme tai neljä artoa päivässä ( myös leikkauskivun hoitoon ) sekä rauhoittavia kolme neljä. Lisäksi leikkauksen takia minulla menee verenohennuslääke. Mutta se nyt ei ole kovin pitkäkestoinen.. Niin ja vielä tuo alko! Tupakoinnin lopetin yli kuukausi sitten, että paranisin hyvin leikkauksesta. Se sentään on vielä jotenkin pysynyt aisoissa, vaikka kyllä subun lopetus on minulle tällähetkellä se ykkösprioriteetti. 

Lisäksi yritämme saada perheenlisäystä mieheni kanssa. Ja voi helvetti, että pelottaa miten selviän siitä! Hän kun ei tiedä käytöstäni yhtään mitään, auts! Minun on pitänyt kyllä kertoa hänelle useaan otteeseen, mutta olen aina jänistänyt. Ja mitä pidempään aikaa kuluu, sen hankalampaa se on. Tietysti hän ihmettelee mielialanvaihtelujani, kun välillä olen kamoissa ja todella pirteä ja puhelias ja hassutteleva, ja refloissa aivan päinvastainen. Mutta eipä mahda mitään. Näin se nyt vain on.. Lisäksi pelkään, että jos tulen raskaaksi niin pystynkö lopettamaan kaiken heti?! Pakkohan se on. Mutta ei todellakaan helppoa. 

 Iloa ja surua tuo myös tämä minun teini täällä talossa. Kun hän asui isänsä kanssa alkoi käsien viiltely. Ja arvista päätellen sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Eikä se ole loppunut vieläkään. Hänellä oli rankka vuosi, isän ero pitkäaikaisesta suhteesta, koulun vaihto ja muutto minun luokseni. Kaverit ja luokkakaverit jäivät ja nyt pitäisi hankkia uusia. Ala-aste jäi taakse ja täällä alkoi yläaste. Asumme niin korvessa, että jokapaikkaan on todella pitkä matka. Joten kaverit on lähinnä somessa ja koulussa kohtaa sentään ikäisiään. Tuolloin itse aloitin vetämisen, ja tottakai pelkään helvetisti, että hänelle käy samoin. Silloin on vaan niin tyhmä, ettei tajua mistään mitään. Onneksi sain hänelle heti ajan koulun psykiatrille, mikä tuntuu jopa auttavan. 

 

lauantai, 14. toukokuu 2016

Epätoivoisia tekoja

 Luon tuossa huhtikuussa kirjoittamani tekstin jossa söin vain yhden Arton päivässä, sitä ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun jatkoin taas kahdella. Piti nyt oikaista hieman asiaa, ettei synny ihan vääränlaista kuvaa ;) Tämän viikon siis olen ihan oikeasti ollut yhden Arton kanssa ja ihmettelen miten kovasti se voikin vaikuttaa kehooni?! Paska lentää hemmetti vielä kuudentenakin päivänä. Tänä aamuna en ehtinyt edes vessaan asti... Että ketuttaa pestä omaa paskapyykkiä! Lapseni tulee taas luokseni tänään, joten ajattelin venyttää sitä Arton ottamista mahdollisimman pitkälle päivään, etten illalla taas olisi niin kylmissäni ja veto poissa. Mutta tuon paskasouvin jälkeen päätös tästä sai jäädä. Joten otin lääkeleikkurin esiin ja puolitin sen pirun pillerin, että voin ottaa sen kahdessa osassa. Nyt odottelenkin vaikutuksen alkamista.... Mielessä kieltämättä kävi jo paljon muitakin oloani helpottavia ajatuksia... Mutta toivon mukaan edes tästä puolituksesta saisin sen verran apua, että pääsen täältä sängystä ylös ja voin tehdä jotain järkevääkin tänään. En voi ymmärtää miten yhden pillerin tiputus voikin olla näin vaikeaa? Toivottavasti kehoni tottuisi tähän mahdollisimman nopeasti. 

Olen lukenut joitakin kokemuksia Ardinexin lopetuksesta joten odotin lähinnä pientä päänsärkyä tai pieniä vilunväristyksiä, mitä joillekin ihmisille on lopetuksesta aiheutunut. Eikä niitä ole kestänyt montaa päivää, viikon korkeintaan. No, tässäpä minun kokemukseni tiputuksesta. Paska lentää ja iltaisin vain makaan kun en jaksa tehdä mitään ja palelen peiton alla. Ulkona käytän paljon vaatteita, vaikka mittari näyttää 20*C. Huomaan myös haisevani hieltä, mitä ei juuri koskaan tapahdu. Tämä viikko ollut oikea tuskan taival. Nyt vain toivon ja rukoilen, että tämä puolitus systeemi helpottaisi näitä tulevia päiviä. Olen niin kateellinen ihmisille joilla on lopetuksesta tullut lähinnä päänsärkyä. Kun minulla on vielä kuitenkin yksi pilleri tiputettavana ja silti paskon housuun jo nyt. Vieläkin paleltaa... Taidanpa käydä juomassa jotain lämmintä niin helpottaa tuo vilu edes hetkeksi aikaa.

 Niin toivoisin, että minulla olisi joskus jotain positiivista kerrottavaa ;)

torstai, 12. toukokuu 2016

Codeiinin tiputusta

   Tällä hetkellä taistelu jatkuu edelleen. Tällä viikolla tiputin Artot yhteen pilleriin päivässä, ja tämä alkuviikko on ollut aika tuskainen. Pari viimeistä viikkoa on mennyt yllättävän hyvin. Vieroitusoireita ei ole ollut juuri nimeksikään. Ja siitä olenkin ollut todella tyytyväinen. Nyt tämän yhden pillerin pois jättäminen toi ne taas esiin :( Vatsa ihan kuralla joka aamu ja olen palellut ja hikoillut. Varsinkin aamut ja illat ovat olleet pahimpia. Aamuisin kestää noin puolitoista tuntia, että lääkkeet alkaa vaikuttaa, ja sen odottelu on aina ikävää. Iltaisin taas huomaa selvästi, että kylmyys ja voimattomuus iskee, vilunväreitä kulkee selässä jatkuvasti. Tänään kuitenkin tuntuu jo hiukan paremmalta. Ehkä siksikin, että on aamupäivä ja codeiinin vaikutus on parhaimmillaan. Tein jopa kyykkyjä tuossa eilistä Suomen jääkiekko peliä katsellessa. 

 Lääkärin kanssa asetimme tavoitteeksi codeiinin tiputuksen pois kokonaan. Eli kahden viikon välein yksi pilleri on lähtenyt päiväannoksestani. Lisäksi toinen tavoite on, että saisin liikunnasta taas kiinni. Lähes koko talveen en ole saanut itsestäni puristettua oikein mitään. Nyt olen lisännyt itselleni myös mieliala lääkkeen. Sen aloitin tällä viikolla. Toivottavasti se alkaa purra mahdollisimman nopeasti, koska edelleen ilon aiheet ovat todella vähissä. En edes muista koska olisin nauranut viimeksi. Hymyilen tietysti kaikille ihmisille, ja esitän että olisin hyvinkin onnellinen, tyytyväinen ja iloinen. Vaikka todellisuus on aivan jotain toista. Nauramista kaipaan elämääni suuresti. Olen aina nauranut paljon ja vitsaillut yms. nyt se on hävinnyt jonnekin kokonaan. Ennemminkin itken ja tunteilen herkästi. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat todella pahalta. Ja vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti, että tämä on vain hetkellinen vaihe elämässäni ja koko ajan etenen oikeaan suuntaan ( vaikkakin todella, todella hitaasti ), en osaa oikein iloita asiasta. Juttelin lääkärin kanssa myös seuraavasta käynnistä ja siitä mitä seuraavaksi aletaan tiputtamaan ja miten niin toivoisin, että olisin jossain vaiheessa kokonaan ilmaan mitään lääkitystä. Hän vähän järisytti maailmaani sanomalla, ettei ole varma pääsenkö lääkkeistä ikinä eroon!? Ehkä hän vain toppuutteli ja loi realiteettia elämääni, mutta itselläni se on suurin tavoitteeni. Ja siihenhän itse pyrin koko ajan. Siltikin se jäi pyörimään mieleeni. Tiedän, että olen retkahdellut paljon ja edennyt todella hitaasti tässä prosessissa. Edelleenkin olen retkahtanut oxyyn noin kerran viikossa. Olenko siis toivoton tapaus hänen mielestään? No, ajan kanssa sen näkee. Itse kyllä haluan kovasti uskoa, ettei näin ole. Tällä viikolla suunnittelin että retkahtaisin perjantaina, mutta lääkkeen tiputus ja retkahdus samalla viikolla ei tee kyllä kovin hyvää. Nämä retkahtelut saisivat muutenkin poistua minun viikko-ohjelmasta kokonaan pois. Yritys hyvä..

 

 

perjantai, 15. huhtikuu 2016

Lääkkeiden kanssa vekslaamista

  Pieni reissu tuli tehtyä lapseni kanssa lomalla, joka meni oxyjen kanssa suhteellisen hyvin. Tosin aamuisin olo oli aika vetämätön, koska ihan todella pienillä annoksilla yritin pinnistellä reissun. Lisäksi vatsani sanoi itsensä irti viimeisenä päivänä ja sitä oksentelua ja ripulointia kesti kolme päivää. Silloin päätin, että artot on pakko saada alas mahdollisimman nopeasti. Puolitinkin annoksen kolmeen nappia päivässä, ja lisäsin vatsansuojalääkkeen Somacin joka aamuun. Olo alkoikin vatsan osalta helpottua. 

 Tällä hetkellä syön enää yhden Arton aamuisin. Joten codeiinin tiputus on suhteellisen hyvällä mallilla. Mutta, iso mutta! Lyrican ja rauhoittavien syönti on taas lisääntynyt... Silti olo monesti aika ikävä ja vetohalut suuret. Lyricaa syön tällä hetkellä 75ml x 3 ja rauhoittavia neljä-kuusi päivässä. Ja saman menon annan jatkua, kunnes saan tuon viimeisenkin Arton tiputettua pois. Vatsani ei vain yksinkertaisesti kestä niitä enää. Reissun jälkeen olen yhden Arton tiputtanut viikon tai kahden välein. Lisäksi minulla oli yksi toinenkin kaksi päiväinen retkahdus. Jonka jälkeen ei elämäni ainakaan paremmaksi muuttunut... Paitsi tietysti sen kahden päivän ajan virtaa riitti ;) Sain lahjaksi siitä viekkareita ja mielialan laskua. Niinä kahtena päivänä en tietysti syönyt muita lääkkeitäni, eihän niitä tarvittu. Tuntuu taas vain siltä, että kiskon itse mattoa jalkojeni alta. En pysty nauttimaan juuri mistään. Naurun ja vitsailun aiheetkin ovat todella vähissä. Vaikka muut ihmiset nauttivat ihanasta kevätauringosta ja sen tuomasta energiasta niin itselläni tuottaa vaikeuksia lähteä edes kauppaan. Tälläkin hetkellä jääkaappi on ihan tyhjä... Onneksi lapsen isä tuo jotain kaupasta, kun pyysin. Pärjätään tämä ilta ja huominen aamu. Sitten onkin pakko käydä siellä kaupassa. 

 Huomasin kuitenkin hetki sitten että nyt on jo vuosi vierähtänyt siitä, kun viimeksi vedin subua! Ja kuitenkin suurimman osan siitä vuodesta olen pyristellyt lääkärin määräämillä lääkkeillä. Tietysti retkahduksiakin on ollut paljon, välillä yksittäisiä ja välillä jopa muutaman kuukauden mittaisia. Mutta kuitenkin suunta on oikea. Eikö? Helvetinmoista kamppailuahan tämä on ollut. Eikä loppua näy vieläkään, läheskään. Vaikka en minä nyt muuta toisaalta luullutkaan. Tiedän, että tämä vie vuosia. Olen kuitenkin kiskonut kamaa puolet elämästäni, joten miten se voisikaan olla helppoa lopettaakaan? Oli todella typerää luulla, että pystyisin tiputtamaan kahta lääkettä saman aikaisesti pois. Jotenkin sitä siinä lääkärin vastaanotolla vain iloisesti nyökyttelee päätään, että juu tottakai kaikki onnistuu niin kuin sanot. Yhtään en ajattele realistisesti, miten kaikki oikeasti pitäisi tapahtua. Tai miten tiedän käyvän jos edetään liian nopeasti. Ja kuitenkin haluan kertoa rehellisesti missä mennään. 

 Huomaan että liikunta ei kiinnosta enää yhtään. Ehkä tuo sairastelukin teki osansa, mutta tällä hetkellä olen todella jumiutunut tänne kolooni. Käyn vain töissä ja heti palaan pesäluolaani. Enkä tee juuri mitään järkevää. Kämppä nyt on jotenkuten siisti, mutta koulutyöt eivät juurikaan edisty. Tai mikään muukaan. Teen vain ja ainoastaan kaiken pakollisen. Tarmo ja energia ei vain riitä muuhun. Nämäkin asiat vaivaavat pääkoppaani todella paljon. Ennen tein käsitöitä ja harrastin liikuntaa, mutta nyt vain kyhjötän tuolilla tai makaan sängyssä ja käyn röökillä sekä syön ja käyn vessassa. Siinäpä päiväni lähinnä kuluvat. Onneksi lapseni tulee tänään piristämään hiukan arkeani. Silloin on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja oikeasti tehdä elämän eteen enemmän. Tieto ja ajatus siitä, että tämä kaikki on vain nyt näiden muutamien vuosien pinnistelyä saa minut jatkamaan yrittämistä elämää ilman huumeita.

 Kyllähän minulla on paljon ilon aiheitakin, mutta miksen oikein osaa niistä nauttia? Olen saanut säästöön rahaa enemmän kuin ikinä olisin uskonut. Olen saanut matkustella vuoden aikana enemmän kuin koko aikuiselämäni aikana. Minulla on työ ja koulupaikka ja lapseni yhteishuoltajuus. Muutama hyvä ystäväkin löytyy. Lisäksi olen saanut sisustettua asuntoani viimeisen vuoden aikana todella kodikkaaksi. Olen laihtunut 10kg. Silti mielialani on maassa.