Kävin hetki sitten kävellen kaupassa. On pitänyt koko päivän käydä kävelylenkillä, mutta enpä ollut saanut lähdettyä. Kaupassa piipahtaminen tuntui hyvältä tekosyyltä lähteä vihdoin sinne ulkoilmaan. Kävellessä huomasin että pohkeessa alkoi tuntumaan pientä kipuilua. Se ylettyi reiteen asti. Ja kun jatkoin vain kävelemistä kipu katosi. Olen jonkin verran lukenut katkokävelystä ja verisuonten tukkeutumista sekä kalkkeutumisista. Silloin jos katkokävelyn oireita alkaa ilmaantua niin pitäisi vain yrittää kävellä kivusta huolimatta. Liikunta on myös yksi keino millä saa ehkäistyä kalkkeutumien syntyä sekä uusien pienten verisuonien. Huomasin myös että ponnistaessa vessassa tunnen painetta pohkeessa. Subu tekee virtsaamisesta vaikeaa, enkä saa rakkoa tyhjennettyä ellen ponnistele kunnolla. Onneksi ei ole tullut ikinä virtsaumpea niin kuin monelle muulle!

 Toinen syy miksi pitää alkaa lenkkeikemään enemmän on, että lupauduin kesällä eräänlaiseen hölkkätapahtumaan. Lenkki on viiden kilometrin pituinen, enkä todellakaan tällä kunnolla siitä selviä! Joten harjoitusta todella tarvitaan. Lisäksi tuo ylipaino vaikeuttaa suoritusta ja jaksamista, vaikkakin on douppingia käytössä ;) Saa nähdä miten selviän. En ole ikinä osallistunut mihinkään vastaavaan. Viisi kilometriä on kyllä jalkaisin HURJAN pitkä matka! Varsinkin, kun on tottunut kulkemaan tuollaiset matkat autolla. Tarttis varmaan kaivaa fillari varastosta ja pumpata renkaat täyteen. Ja eikun pyöräilemään! 

 Joten hyvät ihmiset älkää kiskoko sitä douppia tai jos kiskotte niin lopettakaa se rännääminen! On niin monta muutakin tapaa jolla sitä voi käyttää. Piikittäminen on varmin tie terveyden tuhoutumiseen. Verenkierto on kuitenkin ihmiskehossa elämää ylläpitävä voima.

 Katselin tässä viime syksynä sellaista ohjelmas kuin Intervention. Siinä kuvataan addiktien elämää ja yritetään saada nämä ihmiset hoitoon ja toipumisen tielle. Siinä oli yksi tyyppi joka pisti herskaa lihakseen, koska hänellä ei enää ollut suonia joihin pistää. Lähes siis sama tilanne kuin minulla. Ajattelin, että jos tuolla jätkällä on toivoa niin silloin on minullakin. Nyt katselin saman sarjan muisteloklippiä jossa näytettiin addikteja jotka olivat kuolleet sarjaa tehdessä. Ja siellähän se jäbä oli! Eli ei se selvinnytkään :'( Itku tuli. Harmi ettei kuolinsyitä kerrottu. Voiko olla ettei minullakaan ole enää toivoa? Kai sitä on niin kauan toivoa, kun on elämää. Pelottavaa se on silti. Pelottaa oma terveyden menetys. En haluaisi alkaa syömään Marevania kolmekymppisenä...